Tänään ajattelin vihdoin perehtyä siihen asiaan joka on vaivannut minua siellä pääkopan pimeimmässä kolkassa, ja olen vaivoin koittanut jo useamman kuukauden miettiä miten kakistaa se ulos. Joistakin asioista on helppo kertoa kaikille läheisille ystäville tai perheenjäsenille, mutta toisaalta on paljon asioita joille ei vaan löydä tarpeeksi hyviä sanoja. Tammikuussa päätin vihdoin kirjoittaa minua vaivanneesta asiasta, pitäähän se saada sanottua ja myönnettyä ennenkuin on mahdollista saada apua.
Omistan paniikkihäiriön ja sen jälkeisen masennuksen.
Tässä vaiheessa moni miettii miksen tärise huoneen nurkassa suurinta osaa ajastani tai ole sidottuna tolpassa etten menetä viimeistä järjenripettäni. Vastaus on loppujen lopuksi yksinkertinen: ihmiset ovat erilaisia, ja erilaisilla ihmisillä on erilaisia paniikkihäiriöitä.
Itse kammoksun tilanteita joissa on paljon ihmisiä tai ihmisjoukkoja, ne saavat hermostumaan helposti ja menettämään maltin. Minulla paniikkihäiriö ei näy ulkoisesti muuten kuin hiljaisuutena, hermoiluna ja ehkä huonona tuulena. Saatan helposti ärähtää jollekkin ihmiselle vaikka se ei todellakaan olisi tarkoitus. Itsessään paniikkihäiriö ei vaivaa minua, vaan sen jälkeinen jännityksen laukeaminen ja masennus. Saatan monta päivää olla stressissä ja miettiä miten huono ihminen olen. Joskus saatan vaipua niin alas että itken yksikseni jossain nurkassa.
Ylös pääseminen saattaa tapahtua aivan yhtäkkiä, ensin kierii maan mudassa ja yhtäkkiä on elämänsä huipulla. Hullua.
Pahoina päivinä koitan muistaa että paniikkihäiriö ja masennus ei ole elämäntapa, se on vain osa kaikkea sitä ihanaa elämää joka rullaa eteenpäin omalla painollaan.
Kukaan ei ole oman mielensä uhri jos ei vain halua olla.
